Kysymys
Kuinka ja milloin Raamatun kaanon saatettiin loppuun?
Vastaus
Termiä "kaanon" käytetään tarkoittamaan niitä kirjoja, jotka ovat Jumalan inspiroimia ja jotka sen vuoksi kuuluvat Raamattuun. Raamatun kaanonin määrittelemisessä on vaikeutena se, että Raamattu ei luettele nimeltä niitä kirjoja, jotka kuuluvat Raamattuun. Kaanonin määrittelyprosessissa olivat ensimmäisinä mukana juutalaiset opettajat ja kirjanoppineet ja myöhemmin varhaiset kristityt. Viime kädessä Jumala päätti, mitkä kirjat kelpuutettiin Raamatun kaanoniin. Kirja (kirje, kirjoitus) kuului kaanoniin siitä hetkestä alkaen, kun Jumala inspiroi sen kirjoittamisen. Jumalan tarvitsi vain vakuuttaa seuraajansa sisällyttämään tietyt kirjat osaksi Raamattua.
Uuteen testamenttiin verrattuna Vanhan testamentin kaanonin suhteen on hyvin vähän erimielisyyksiä. Heprealaiset uskovat tunnistivat Jumalan lähettiläät ja hyväksyivät heidän kirjoituksensa Jumalan inspiroimiksi. Kieltämättä Vanhan testamentin kaanonin suhteen oli erimielisyyksiä. Kuitenkin vuoteen A.D. 250 mennessä sen kirjoitusten kanonisuuden osalta vallitsi lähes maailmanlaajuinen yksimielisyys. Ainoa ongelma koski apokryfikirjoja. Tämä väittely ja keskustelu jatkuvat osin nykyäänkin. Suurin osa heprealaisista oppineista piti apokryfikirjoja hyvinä historiallisina ja uskonnollisina teoksina, mutta ei kuitenkaan samalla tasolla Vanhan testamentin kirjojen kanssa.
Uuden testamentin osalta kirjoitusten kokoaminen ja tunnustaminen alkoi ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana. Tietyt Uuden testamentin kirjat tunnustettiin hyvin aikaisin. Paavali piti Luukkaan kirjoituksia yhtä aitoina kuin Vanhaa testamenttia (1. Tim. 5:18; katso myös 5. Moos. 25:4 ja Luuk. 10:7). Pietari tunnusti Paavalin kirjoitukset osaksi Raamattua (2. Piet. 3:15-16). Jotkut Uuden testamentin kirjoitukset kiersivät alkuseurakuntien keskuudessa (Kol. 4:16; 1. Tess. 5:27). Pyhä Klemens mainitsi ainakin kahdeksan Uuden testamentin kirjaa (A.D. 95). Pyhä Ignatius tunnusti noin seitsemän kirjaa (A.D. 115). Pyhä Polykarpos, joka oli Johanneksen opetuslapsi, tunnusti 15 kirjaa (A.D. 108). Hieman myöhemmin Irenaues mainitsi 21 kirjaa (A.D. 185). Hippolytus tunnusti 22 kirjaa (A.D. 170-235). Eniten erimielisyyksiä aiheuttaneet Uuden testamentin kirjat ovat Heprealaiskirje, Jaakobin kirje, 2. Johanneksen kirje ja 3. Johanneksen kirje.
Ensimmäinen kaanon oli Muratorin kaanon. Se laadittiin A.D. 170. Siihen kuuluivat kaikki Uuden testamentin kirjat paitsi Heprealaiskirje, Jaakobin kirje ja 3. Johanneksen kirje. Vuonna A.D. 363 Laodikean kirkolliskokous sääti, että ainoastaan Vanhaa Testamenttia, Apokryfikirjat mukaan lukien, ja Uuden testamentin 27 kirjaa sai lukea seurakunnissa. Myös Hippon kirkolliskokous (A.D. 393) ja Karthagon kirkolliskokous (A.D. 397) vahvistivat samaiset 27 kirjaa oikeina.
Kirkolliskokoukset käyttivät seuraavassa esitetyn kaltaisia periaatteita määritellessään oliko jokin Uuden testamentin kirja todella Pyhän Hengen innoittama. 1) Oliko kirjoittaja apostoli tai apostolin läheinen työtoveri? 2) Onko kirja yleisesti hyväksytty kristillisen seurakunnan piirissä? 3) Sisältääkö kirja yhdenmukaista ja puhdasta opetusta? 4) Onko kirjalle tunnusomaista hyvä moraali ja sellaiset hengelliset arvot, jotka heijastavat Pyhän Hengen työtä? On tärkeätä muistaa, että kirkko ei määritellyt kaanonia. Mikään alkuseurakuntien kirkolliskokouksista ei päättänyt kaanonista. Jumala ja Jumala yksin päätti siitä, mitkä kirjat kuuluivat Raamattuun. Jumala yksinkertaisesti ohjasi seuraajiansa toimimaan tahtonsa mukaisesti. Ihmisen käyttämä Raamatun kokoamisprosessi on vajavainen, mutta Jumala kaikkivaltaisuudessaan ja ihmisen tietämättömyydestä ja itsepäisyydestä huolimatta sai alkuseurakunnan hyväksymään juuri oikeat kirjat Raamattuun kuuluviksi.
English
Kuinka ja milloin Raamatun kaanon saatettiin loppuun?
